Argentiinaa (ja Chileä) vaivaa pahin kuivuus vuosiin. Liittynee samoihin ilmiöihin, jotka ovat Etelä-Afrikan ja Australian kuivuuden syitä. Andeilla lumiraja oli viime talvena poikkeuksellisen ylhäällä ja lunta oli muutenkin normaalia vähemmän. Nyt täällä Luoteis-Argentiinan vuoristossa pitäisi olla sadekausi ja jokien pitäisi virrata valtoimenaan. Jokiuomat ovat massiivisia, kymmenkaistaisia hiekkakenttiä, joiden keskellä valuu ihan olematon noro ruskeaa vettä. Eilinen ukkosmyräkkäkään ei juuri maata kastellut. Äänet ja salamat olivat kyllä mahtavat. Tilcaran kylä, jossa asumme, on vuorten keskellä olevassa solassa ja ukkosen ääni kaikui vuorten seinämistä valtavalla pauhulla.

Me olemme nyt olleet reissussa 12 viikkoa. Magaelhasin jalanjälkiä on seurattu, Patagonia koluttu. Chilen ja Argentiinan trekkausmestat on testattu ja Mendozan viinit juotu. Paljon on nähty ja koettu. Hyvin on selvitty myös kielipuolina. Mitä nyt minulta meni pitkälti toista kuukautta oivaltaa, että kadunkulmissa ”gambio, gambio” huutelevat miehet eivät kaupitelleet katkarapuja vaan vaihtoivat valuuttaa pimeällä kurssilla. Jukka onneksi oli koko ajan kartalla – kielimiehiä!

Meidän ennakkoon tekemä suunnitelma reissun loppuajalle on tosi suurpiirteinen: 2 viikkoa Boliviassa ja 3 viikkoa Perussa. Pääsylippu Machu Picchulle ja tarvittavat junakyydit on varattu helmikuun toiselle päivälle ja meillä on hotellivaraus Limassa 10.2. eteenpäin. Viimeiset pari päivää olemmekin chillailleet talolla ja suunnitelleet jatkoa. Jakaannuimme työryhmiin. Jukka otti big picture-top down ryhmän haltuun (aloitti laskemalla käteisvarat – cash is king näilla alueilla!) ja minun ryhmä vastasi bottom-up tyyppisesti retkien, majoitusten ja reittien etsimisestä. Valmista tuli. Siirrymme Boliviaan 15. helmikuuta, jossa poliittinen tilanne on rauhoittunut.

Chillaus tuli muutenkin tarpeeseen. Oli hyvä pysähtyä ja reflektoida, miten on mennyt. Lisäksi tieto siitä, että meidän koti on nyt Oikotiellä myynnissä, vei ajatuksia tulevaan: mistä meille uusi koti? Mia Kankimäki lanseerasi kirjassaan ”Naisia, joita ajattelen öisin” termin kulkukumppani. Kulkukumppani on sielunkumppani, jonka kanssa on hyvä tehdä matkaa. Konkreettista matkaa ja matkaa elämän polulla. Jukka on hyvä kulkukumppani. Meillä on hyvin erilaiset käyttöjärjestelmät, mutta onneksi aika hyvin tunnistamme, millä kielellä milloinkin koodataan. Ja kyllä me uuden kodin löydämme!

Noh, takaisin Quebrada de Humahuaca maakunnan korkeanpaikanleirille ja Tilcaran kylään, 2600 metriin. Tämä Argentiinan luoteiskulma on karua vuoristoa, jossa jokisolat halkovat geologisesti omalaatuisia vuoria. Vuorten rinteet ovat täynnä jättiläiskokoisia kaktuksia. Yksi omalaatuisuus on värikkäät muodostelmat, joissa näkyy vuosimiljoonien aikana kertyneet eri mineraalikerrokset. Lähellä olevassa Purmamarcan kylässä on Cerro de los Siete Colores, seitsemän värin vuori ja Maimaran kylässä Paleta de Pintur, maalarin väripaletti. Valkoinen väri on 400 miljoonaa vuotta vanhaa kalkkikiveä, purppura on 80 miljoonan vuoden takaa lyijyä ja kalsiumia, keltainen tulee rautahydroksidista, punainen savesta ja rautaoksidista, vaalean oranssi on mutaa ja hiekkaa, vihreä kuparioksidia ja ruskea väri mangaania. Oranssi, vihreä ja ruskea ovat uudempia värejä, 1-3 miljoonan vuoden takaa. Aika moista väriloistoa.

Lähistöllä on myös mannerlaattojen repeämästä syntynyt järkyttävän syvä rotko, Garganta del Diablo, Pirun kita, joka näkyy parhaiten 2900 metrin korkeudesta. Sinne olisi päässyt Tilcaran kylästä polkua pitkin, mutta vatsatautitoipilaina päätimme mennä autolla. Vikatikki. Tiessä ei ollut mitään vikaa, mutta meitä pelotti. Kapea hiekkatie, serpentiinimutkia, ei kaiteita, sortumia, vastaantulevia autoja. Mutta mikä rotko!

Salinas Grande on naapurimaakunnassa, Punan ylängöillä 3450 metrin korkeudessa oleva kahdensadan neliökilometrin suolakenttä. Se on vielä aktiivisessa käytössä, mutta opaskirjan mukaan sinne voi ajaa omalla autolla. Sitten opaskirjan julkaisun naapurikylän asukkaat ovat päässeet turistibusineksen makuun: auton vienti maksoi 400 pesoa (6 euroa) ja mukaan sai oppaan. Pyysimme englantia puhuvan ja sellainen luvattiin. Elsa ei kuitenkaan osannut sanaakaan englantia, mutta uskollisesti hän meille suolakentän salat kertoi ja jotain ymmärsimmekin. Valokuvaajana Elsa oli loistava. Hänellä oli kaikki temput hallussa, miten suola-aavikolla horisontin ja perspektiivin kanssa leikitellään. Katsokaapa vaikka kuvista!

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

•