Monet reissun aikana tapaamamme ihmiset olivat suositelleet visiittiä Chiloen saarelle. Emme oikein siihen syttyneet. Unescon maailmanperintökohteeksi valitut kirkot 1600 luvulta eivät houkutelleet. Meille kuitenkin jäi 3-4 päivää ennen Mendozaan siirtymistä ikään kuin luppoaikaa. Paremman puutteessa ajattelimme, että käydäänpä nyt ne kirkot katsomassa. Onneksi menimme! Chiloe, Latinalaisen Amerikan toiseksi suurin saari Tulimaan jälkeen, oli valloittava. Saarella oli aivan omanlaisensa tunnelma. Saari on ollut viime vuosikymmeniin asti niin maantieteellisesti kuin poliittisestikin eristäytynyt muusta Chilestä. Sanoivat, että siellä on eletty enemmän merellä ja merestä kuin maalla.
Chiloelaiset olivat taitavia merenkävijöitä. Kun espanjalaiset tulivat tänne, ottivat he usein paikallisia alkuasukkaita navigoijiksi laivoihinsa. Olivat kaiketi sen ajan luotseja. Tosin epäilen, ettei heille siitä kyllä mitään palkkaa maksettu. 1600-luvun lopulla tänne tuli joukko Jesuiittamunkkeja käännyttämään Chono, Cunco ja Huilliche intiaaneja kristinuskoon. Intiaaniheimot asuivat pienissä yhdyskunnissa eri puolilla Chiloen saaristoa. Vene oli ainoa tapa liikkua eri kylien välillä. Niinpä Jesuiitat päätyivät rakentamaan kirkon kirjaimellisesti joka niemen notkoon ja saarelmaan. Reilussa sadassa vuodessa tänne rakennettiin 150 puukirkkoa. Kirkot rakennettiin ilman nauloja ja niissä hyödynnettiin Chiloelaisten veneenrakennustaitoa. Ilmeisesti holvikaari ja veneen kaaripuu noudattavat jota kuinkin samoja lainalaisuuksia. En yhtään ihmettele, että nämä Chiloen puukirkot on valittu Unescon perintökohteeksi. Aivan uniikkeja ja upeaa käsityötä.
Perinteiset Chiloelaiset talot on rakennettu aivan meren rantaan puutolppien päälle. Perinteestä on kaksi tarinaa: yhden mukaan syy oli se, että näin vältyttiin ostamasta maata, toisen mukaan tämä oli kalastajille näppärä tapa asua, koska pääsivät suoraan veneestään kotiin. Castrossa, Chiloen suurimmassa kaupungissa, näistä Palafitoista, tolppien päällä olevista taloista, on entisöity viehättäviä pikkuhotelleja ja ravintoloita. Sellaisesta mekin vuokrasimme pienen, yhden makuuhuoneen huoneiston. Vuoroveden tullessa sisään koko kämppä heilui hauskasti tolppien varassa. Muutamissa Palafitoissa oli edelleen tikkaat alas vesirajaan ja veneitä oli ”parkissa” töllien alapuolella. Naapurissa oli Stilt House Gym, jossa kävimme muutaman kerran puntteja nostelemassa. Olipa todella viehättävä paikka asustella muutama päivä.
”Minga” on täkäläinen versio talkoista ja yhteisöllisyydestä. Naapureita on autettu ja hommia on tehty yhdessä. Ehkä mekin saimme tuta tästä, kun osuimme autoretkellämme keskelle Cucaon kyläjuhlia. Lapset esittivät perinnetansseja kyläorkesterin ja kuoron säestyksellä, emännät paistoivat empanadoja pienissä kojuissa, muksut juoksentelivat pitkin pihaa ja pelasivat jalkapalloa ja kaikenkarvaiset koirat hääräsivät siinä kaiken keskellä. Minga taitaa olla katoamassa nyt kun saarelle on tullut Norjalaisten rahoittamia isoja lohenkasvatuslaitoksia. Väki menee ”tehtaalle töihin” eikä mingalle enää ole samanlaistaa tarvetta.
Observations - arjen havaintoja maailmalta 